Koronakriisi, Hesari ja kansankodin pimeämpi puoli

corona1

Moraalikadon vaara

Päätoimittaja Antero Mukka kirjoittaa HS 26.4. 2020 sinänsä ansiokkaassa kolumnissaan ensin taitavasti siitä, miten korona koettelee moraalikäsityksiämme monin tavoin. Päättäjät epäonnistuvat monissa tukitoimissa ja kansan oikeustaju on koetteilla. Todellisessa avuntarpeessa olevien ihmisten sijasta miljoonia valuu nyt konsulteille, blogisteille ja julkkiksille.

“Havahdummeko koronaviruskriisin myötä siihen, että meistäkin on tullut maa, jonka keskiöön ovat luiskahtaneet julkisuuden tavoittelu, näennäistekeminen ja kaikenlaiset sirkushuvit?” On siis arvokeskustelun paikka. Toimittajat julistavat nyt sitä, mitä julkisesta tilasta poistetut pastorit saarnasivat ennen. Paljastaako kriisi sen, että yhteiskuntamme on tietyiltä osin muuttunut turhuuden markkinoiksi, joiden jatkumista jopa valtiovalta pyrkii hädän koittaessa tukemaan?

Narratiivi ei olisi täydellinen, ellei melko pian julkinen keskustelu olisi saanut Siira Julmionsa ja pahat isäpuolet. “Maskiyrittäjä Onni Sarmasteesta” – kuten Mukka toteaa – ja Postin toimitusjohtajasta tuli nopeassa tahdissa ahneuden ja itsekkyyden symboleja, jotka toimivat tunnottomasti markkinatalouden ehdoilla tilanteessa kuin tilanteessa. Näin hekin paljastavat nyky-yhteiskunnan moraalisen haavoittuvuuden. Jos kansakuntamme on vuosikymmenet elänyt tällaisten arvojen varassa, liekö osa koronakriisin hankaluuksista itse aiheutettua?

Mukka pelkää moraalikatoa. Kansan oikeustajua vastaan ei sovi toimia – muuten yhteinen vastuu alkaa rapautua. Mutta mitä se tarkoittaa? Kolumni alkaa horjua. Juurihan kirjoittaja on todennut, että mainitut tapahtumat ovat “edustava otos tämän päivän Suomesta”. Oikeustajun piti olla kateissa. Saarnanuotti nousee kimeämmäksi puhujan huomaamatta. Päätoimittajan varsinainen tarkoitus lienee sanoa, että koronakriisi paljastaa kansan syntejä ja ajaa heitä parannukseen. Kun pintakiilto karisee, suomalaisten sydämistä nousee esiin – vaikka tätä ei tietenkään sanota – vanha periluterilainen kristillinen moraali. Juuri se elämänkatsomus, jota samainen lehti on aiemmin määrätietoisesti vastustanut.

Onko jokainen elämä arvokas?

Luterilaisella linjalla kolumni yrittää jatkaakin, vaikka valot sammutettuina. “Tärkeimmät moraaliset valinnat liittyvät tälläkin kertaa siihen, miten suhtaudumme ihmisen elämään ja sen ainutkertaisuuteen.” Juuri näin. Ruotsissahan on havahduttu siihen, että monien jälkiluterilaisten mielestä maassa on kärsivien vanhusten kohdalla katsottu kylmästi “toiseen suuntaan”.

Koronastrategia on Mukan mukaan perustunut Suomessa siihen, että “jokainen elämä on arvokas”. Varotoimilla on siunauksensa, kuten vanha kansa sanoisi: “etulinjassa joudutaan tekemään vähemmän kovia päätöksiä siitä, kenet hoidetaan”.

Tämän jälkeen aivan kolumnin päätteeksi ajatus kuitenkin katkeaa ja kirjoitus floppaa. Päätoimittajan alussa kiroama raha nousee myös hänen oman ajattelunsa keskiöön. “Tulevina vuosina näemme, mikä tämän valinnan hinta on.” Hinta? Otan sanan tarkoituksella sen varsinaisessa merkityksessä. Kyse ei olekaan enää ihmisistä. Ei vanhusten ainutlaatuisuudesta. Mukka palauttaa keskiöön halvalla tuotetut kännykät ja aluspaidat. Mitä jos riistokapitalismin banaanivaltioissa teettämä tavaramassa ei koskaan palaa? Oliko hinta muutokselle liian kova? Varjeliko Mukka omia vanhempiaan liian kalliilla? En ymmärrä.

Joka tapauksessa kolumni päättyy kylmästi. “Olemmeko pelastaneet henkiä mutta uhranneet kokonaisen sukupolven?” Päätoimittajalle nämä ovat tässä vaiheessa vaihtoehtoja. Mutta miksi? Mitä olisimme uhranneet ja mille jumaluudelle? Emme menetä sukupolvea. Koulut avataan ja työpaikat palaavat. Historia osoittaa, että työttömyys ratkeaa ajallaan. Menetämme ehkä jotain siitä markkinakuplasta, jonka turvin pörssi on takonut hirmuvoittoja todellisista suhdanteista huolimatta. Menetämme ehkä halpatuontimaiden epävarmat tavarantoimitukset – ja nekin vain osittain. Mutta henki säilyy.

Valintaa ruton ja koleran välillä

Pelottavinta Mukan kolumnissa on ääneen lausumaton ajatus, että koronakriisiin reagoimiselle olisi ollut todellisia erilaisia vaihtoehtoja. Hänen takaraivossaan naputtaa ilmeisesti houkutteleva ajatus siitä, että Ruotsi tulisi selviämään kriisistä lähes ilman haavoja. Tämä olisi ennenaikaista tanssia haudoilla. Ei tule, sillä Ruotsi on vasta epidemian leviämisen alkuvaiheessa. Ja jo nyt kuolleisuus sataatuhatta kansalaista kohden on siellä yli 20. Italiassa se on 40 ja matkaa siihen on vielä, mutta pidäkkeitä ei paljon ole. Britannia puolestaan yritti ensin selvitä ilman rajoitteita ja riippuu nyt käsijarrussa kaksin käsin.

On tietysti selvää, että on erilaisia “hermeneuttisia” tulkintoja siitä, mitä nyt on meneillään. Yhden mielestä vastassamme on vain paha influenssa, joka on kohdattavissa eri tavoin. Toisen mielestä tämä on rutto, joka voi surmata lähes kenet tahansa missä tahansa. Kun näitä vaihtoehtoja miettii, kannattaa pohtia, miksi ihmiset omaehtoisesti karttavat ihmiskontakteja. Yskimisestä on tullut terroriteko. Vaikka korona koettaisiin influenssaksi, “minä en kuitenkaan halua saada tautia, johon voi kuolla”.

Aina, kun syntyy epäilystä siitä, onko tilanne paha, kannattaa ajatella hetki Italiaa ja Espanjaa. Jos pandemiaan ei reagoida, se rävähtää koko yhteiskunnan silmille. Nopeasti syntyy tilanne, jossa terveydenhoito ja sairaalat eivät enää kykene vastaamaan haasteisiin. Ruumisrekat ilmestyvät kaduille ja matka stadionille alkaa.

On syytä muistaa ne tilastokäyrät, jotka osoittavat lyhyen aikavälin kuolleisuuden nousun eri maissa. Käyrät nousevat lähes kohtisuoraan. Ilman voimakkaita rajoituksia käyrät eivät kääntyisi lainkaan. Emme saa unohtaa, mitä se tarkoittaisi. Kun sairaaloiden kapasiteetti ja toimintakyky romahtavat, seurannaisvaikutukset lamaannuttavat joka tapauksessa yhteiskunnan – mutta kymmenintuhansin uhrein.

Pohjoismaiden pimeä puoli

Kristillisen kirkon tehtävänä on näissä myllerryksissä muistuttaa, että ihmisellä todellakin on arvo. Vaikka sekulaarit saarnamiehet eivät enää täysin osaa sanoa, miksi jokaisella ihmisellä ja jokaisella elämällä on yhdenvertainen arvo – paitsi ehkä kertaamalla ihmisoikeuksien julistusta – näitä heikkojakin myönteisiä singnaaleja on vahvistettava.

Teologit kyllä tietävät, miksi Jumalan kuvalla on arvo. Meidän tehtäväksemme on annettu varjella, ja elämän suojelu on todellisinta tasa-arvoa, mitä ajallisessa elämässämme voi tulla eteen. Kuten todettu, kriisitilanne voi raaputtaa maallistumisen kuonan nopeastikin pois Jumalan luomien ihmisten solariumien kultaamilta nahoilta. Silloin ihminen joutuu Jumalan puhutteluun, vaikka sairauksia ei tulekaan tulkita Luojan rangaistuksiksi synnistä. Jos Herran puhetta ei kuulla, niistä voi kuitenkin käytännössä tulla sellaisia.

Me varjelemme elämää. Suojaamme suojattomia. Emme ole sodassa. Sen sijaan edessämme ovat terveydenhuollon arvovalinnat. Niistä lopulta jokainen kansalainen on demokratiassa vastuussa. Ja sen tähden annamme kristittyinä tukemme sellaisille toimille, jotka suojelevat riskiryhmissä olevia ja sairastuneita.

Siksi Mukan pohdinta ei ole vaaratonta. Mikäli ihmisiä alettaisiin todella jaotella pelastettaviin ja uhrattaviin, valinnassa tarvittaisiin aivan uusia arvoja. Tai oikeastaan vaarana olisi palata hieman vanhempiin arvoihin. Ja juuri tästä jännitteestä Mukan kolumnin asiallinen alkuosa kumpusi. Aivan toisenlaisten muistikuvien pitäisi nyt ohjata meidän ajatuksiamme. Ruotsissa toteutettiin eugeniikkaohjelmaa aina 1970-luvulle asti, kuten Tapio Tamminen on muutama vuosi sitten muistuttanut kirjassaan Kansankodin pimeämpi puoli.