Suomea ja somea on puhuttanut viime viikolla kirkolliskokouksessa tapahtunut välikohtaus. Kokouksen asialistalla oli kysymys samaa sukupuolta olevien avioliitosta ja aihe synnytti kiivasta keskustelua. Edustaja Leif Nummela oli pitämässä kirkon perinteistä kantaa puolustavaa puheenvuoroa selittäen ehdotetun uuden liiton lapsivaikutuksia, kun kokouksen puheenjohtaja, arkkipiispa Kari Mäkinen katkaisi hänen puheenvuoronsa kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla hän salli totutuista kokoussäännöistä poiketen välirepliikin Nummelan näkemyksiä ankarasti vastustavalle edustajalle. Hieman myöhemmin hän katkaisi Nummelan puheenvuoron ja kielsi tätä jatkamasta puhumastaan aiheesta.
Tapahtuma synnytti jo heti salissa melkoisen sananvaihdon. Tätä voi seurata videotallenteelta, joka löytyy kirkon omilta sivuilta. Myöhemmin some-verkostoissa keskustelu jatkui. Puheenjohtaja Mäkisen katsottiin käyttäneen valtaansa väärin. Moni ajatteli hänen antaneen henkilökohtaisten (Nummelaa vastustavien) näkemystensä vaikuttaa ratkaisuihinsa. Tuloksena oli se, että kirkon perinteistä kantaa puolustavalle ja homoavioliittoa vastustavalle kannalle ei annettu enää tilaa kokouksessa. Sen sijaan Mäkinen ilmaisi Nummelan esityksen olevan moraaliton ja loukkaava, mistä syystä aiheesta ei pitänyt jatkaa.
Syntyneellä jännitteellä on periaatteellinen puolensa. Mäkisen toiminta on tuonut suomalaiseen keskusteluun ikävällä tavalla muualta jo tunnetun toimintamallin. Arvoliberaali suuntaus on määrätietoisesti pyrkinyt siihen, että sen edustamia näkemyksiä ei saisi vastustaa. Erityisesti kirkon perinteisiä perhe- ja seksuaalisuuskäsityksiä kannattavat näkemykset on leimattu moraalittomiksi. Koska kyseisiä näkemyksiä on vaikea kuitenkaan kriminalisoida, ne on pyritty tekemään niin sopimattomiksi, että niillä ei ole olemassaolon oikeutta julkisessa keskustelussa. Nyt Mäkinen toi tämän asenteen kirkkoon sen korkeimman päättävän elimen tasolla – kirkolliskokouksessa.
Mielestäni nyt on julkisessa keskustelussa tiukasti kysyttävä, onko kirkon perinteistä avioliito- ja perhenäkemystä kannattavilla yhä oikeus esittää puheenvuoronsa ja perustelunsa vai ei. Tilanne ei ole viaton eikä aihetta käsitellä vailla voimakkaita ennakkolähtökohtia. Kirkolliskokouksen kontekstissa tämä on tuotu avoimesti esille, koska yhden asian liikkeenä mukaan tullut Tulkaa kaikki -liike on selkeästi ilmaissut käyttävänsä kaikkia kirkkopoliittisia keinoja omien päämääriensä ajamiseksi. Tälle on tietenkin demokraattisessa päätöksenteossa oikeutensa. Samalla on kuitenkin pidettävä tarkka huoli siitä, että väärät keinot kitketään pois. Muuten yhdelle tendenssiryhmälle annetaan ajatuspoliisin asema.
Kansainväliset esimerkit osoittavat, että julkista keskustelua on jo pitkään pyritty monissa maissa rajoittamaan. Siitä kertovat etenkin eräät Yhdysvalloissa tehdyt päätökset. Sekä yliopistomaailmassa että yhteiskunnan eri elimissä on ajettu läpi “inklusiivisuuden” (kaikki sisäänsä sulkevan) periaate. Termi korvaa syrjinnän vastustamisen, ilmeisesti koska syrjintäsyytös on osoittautunut kaksiteräiseksi miekaksi. Myös konservatiivisten näkemysten estäminen voidaan nimittäin todeta syrjinnäksi (kuten kirkolliskokouksessa juuri kävi). Inklusiivisuus kuulostaa käsitteenä myönteisemmältä. Käytännössä se on kuitenkin johtanut siihen, että monissa yhteisöissä ei enää sallita kritiikin esittämistä. Argumentit ovat samoja kuin kirkolliskokouksessa kuullut väitteet: joku saattaa kokea näkemyksensä ei-toivotuksi ja joku saattaa loukkaantua.
Asetelma ei ole myöskään vailla historiaa. Mäkisen ja hänen suosimansa Tulkaa kaikki -liikkeen näkemykset edustavat postmodernia liikettä länsimaisessa aatehistoriassa. Postmodernismin lähtökohdat löytyvät Ranskan arvoliberaalin vasemmiston ideologisesta vallankumouksesta 1960-luvulla. Liikkeen ytimessä oli Tel Quel -lehti ja sen kuuluisat kirjoittajat, kaikkien tuntemat Derrida, Kristeva, Barthes, Lacan ja Foucault. Liikkeen laajetessa uudeksi ideologiksi nousi Lyotard. Foucault pyrki normalisoimaan homoseksuaalisuuden ja Lyotard puolestaan antoi terminologian postmodernismille. Mutta mitä tekemistä noilla kuuluisilla nimillä on suomalaisen kirkolliskokouksen kanssa?
Lyotard ilmaisi postmodernin (siis vanhaa patriarkalistista ja kristillistä modernismia vastustaneen) liikkeen peruslähtökohdat. Aikakausien vaihtuessa yhteiskunnat ovat siirtyneet modernin jälkeiseen tilaan. Enää ei taistella tuotantovälineiden omistuksesta, mikä tietysti oli aikaisemmin ollut vasemmiston agendalla. Savupiipputeollisuuden jälkeen työväestö sanan perinteisessä mielessä on (enimmäkseen) kadonnut. Vanhat vastakkainasettelut eivät toimi. Postmodernissa yhteiskunnassa taistellaan tiedon määritelmistä. Nyt on kyse siitä, kenen totuus saa hallita yhteiskunnan arvomaailmaa (ja esimerkiksi eduskunnan tai kirkkojen näkemyksiä). Tältä osin Lyotardin arvio näyttää oikealta. Juuri tällaisia taisteluita olemme menneinä vuosina todistaneet yhteiskunnan eri alueilla. Tämä ideologia johti nopeasti marginaaliryhmien vaatimusten puolustamiseen. Sen kaksi näkyvintä toiminta-aluetta ovat olleet feminismi ja homoliike.
Kun Mäkinen siis käytti valtaansa kirkolliskokouksessa edistääkseen arvoliberalismin asiaa, hän osallistui taisteluun tiedon määritelmistä. Kyseessä on todellakin taistelu. Sen osoittaa Mäkisen asenne. Vastustavat näkemykset täytyy poistaa julkisen keskustelun kentältä. Niitä aletaan kutsua moraalittomiksi. Give a dog a bad name and hang him. Vallankumouksen into on niin suuri, että Mäkinen on valmis jopa syrjintään viedäkseen asiaansa eteenpäin. Uhrina oli tällä kertaa edustaja Nummela, joka kohteliaasti – vaikkakin hämmentyneenä – jatkoi puheenvuoroaan eri kohdasta siitä huolimatta, että hänen asemansa täysivaltaisena kirkolliskokouksen edustajana oli juuri kyseenalaistettu.
Itse en hyväksy enkä salli Mäkisen toimintaa. Postmoderni aikamme epäilemättä merkitsee taistelua tiedon määritelmistä – tällä hetkellä siitä, mikä tekee kristillisen avioliiton. Tämän kiistan selvittelyn tulee kuitenkin olla transparenttia ja rehellistä.
'eskolatologiaa' 